Hidden Figures: varjoon jääneet

Nykyaikana on ehkä vaikea ymmärtää miten iso psykologinen vaikutus kuulennoilla eli Apollo avaruusohjelmalla oli 60-70-lukujen vaihteessa. Itse olen monesti miettinyt oliko kyseessä tieteen ja avaruusmatkailun suuri läpimurto vai sittenkin ns. psykologisen mielenhallinnan läpimurto. Mitä väliä oikeasti on sillä käytiinkö siellä kuussa vai ei, jos vaikutukset ihmisiin oli niin valtavat?

Eilen tulin katsoneeksi elokuvan “Hidden Figures: varjoon jääneet” ja voi jestas kuinka se taas palautti aiheen mieleen. Tarinan näkökulmaksi oli otettu nykyaikaan sopiva feminismi ja rotujen/värien tasa-arvo. Yksinkertaistettuna elokuva kertoi siitä kuinka päättäväiset mustat tasa-arvon puolesta taistelevat naiset mahdollistivat sen pohjatyön, jonka päälle Apollo-ohjelma rakennettiin. Ilman heitä ei toimistohuoneen kokoiset IBM-tietokoneetkaan olisi toimineet.

Elokuvan kohderyhmään kuuluvat henkilöt eivät välttämättä tajua sitä, että noiden laitteiden avulla NASA väitetysti lensi useita kertoja kuuhun ja takaisin 60-70 lukujen taitteessa. Siis omaa syntymääni edeltäneellä vuosikymmenellä! Nykyisin lähes jokaisella elokuvan katsojalla (joka kännykän omistaa) on taskussaan rutkasti enemmän laskentatehoa kuin elokuvan IBM-tietokoneella, joka syrjäytti laskijanerot. Siis ihan oikeasti. Välillä meinaa pää räjähtää kaikkeen typeryyteen.

Oliko elokuvan psykologinen tavoite vahvistaa kansallista ylpeyden tunnetta ja virallisen Apollo-tarinan uskottavuutta tasa-arvon avulla? Kuinka moni haluaa tai kykenee elokuvan jälkeen kyseenalaistamaan Apollo-ohjelman virallisen tarinan? Vetäisikö tällainen kyseenalaistaminen myös näiden rohkeiden mustien naisten saavutukset maton alle? Ymmärrättekö? Mikä tämän elokuvan todellinen tarkoitus oli?

Niin… Onhan se harmi, ettei sitä 60-luvun teknologiaa ei enää ole. Hitsi, kun se mentiin tuhoamaan…

“we dont have the technology to do that anymore, we used to, but we destroyed it”

R.I.P. Perttu Häkkinen

Perttu Häkkisen radiolähetykset, joita itse kuuntelin useimmiten podcast-muodossa, oli mukavaa ajanvietettä autoa ajaessa. En kuitenkaan ollut mikään “Perttu fan-boy” ja esimerkiksi Salaliittojen ilta -lähetyksen jälkeen olin äärimmäisen pettynyt ohjelman toimitukselliseen tasoon. Komppasin tuolloin EES-blogin kritiikkiä siitä miksei ohjelmassa puhuttu lainkaan 9/11-tapahtumista tai muista yhteiskunnallisesti merkittävistä salaliittoteorioista, jotka vaikuttaa osin erittäin uskottavilta.

Suurin osa Pertun lähetyksistä oli kuitenkin erittäin mielenkiintoisia ja hyvin toteutettuja. Radiossa on muutenkin niin vähän mitään kiinnostavaa kuuneltavaa puheohjelmaa. Koen murheellisena miehen poismenon “kummien juttujen käsittelijän” näkökulmasta.

Pertun viimeiseksi julkaisuksi jäi kolumni otsikolla “Älä tuomitse kummia kokenutta“. Sen voi lukea Savon Sanomien nettisivuilta:
https://www.savonsanomat.fi/mielipide/kolumnit/Älä-tuomitse-kummia-kokenutta/1239349

KummaJuttu-blogi esittää syvät osanotot Pertun perheelle ja läheisille.

Vatsa&rinta liikkeitä ja aivosolujen aktivointia

Viime viikolla sattui jännä synkronisiteetti. Ensin törmäsin Espoossa tällaiseen lappuun:

Tuolle aikani naureskeltuani ja säälin sekaista tunnetilaa mutusteltuani aloin miettimään asiaa vähän tarkemmin. Miksi tällainen ”yhteiskuntaan turhautuneiden porukka” käyttäisi Fight Club elokuvasta tuttua lausetta omassa kömpelössä mainoksessaan?

“It’s only after we’ve lost everything that we’re free to do anything.” – Fight Club

Fight Club -leffassa isä- ja äititraumoista kärsivät ja yhteiskunnan ja oman elämänsä merkityksettömyyteen turhautuneet miehet (tai 30 vuotiaat pojat, kuten elokuvassa todettiin) perustavat salaseuran ja alkavat hoitamaan traumojaan ylimaskuliinisin menetelmin.

Niin… Miksi joku haluaisi vielä vetää alleviivatun yhteyden tämän elokuvan ja näiden pohjoismaisten vatsa&rintaliikkeen porukoiden välille?

Erityisen kummaksi jutuksi asian teki se, että tätä miettiessä päähäni pälkähti ajatus, että pitäisiköhän pitkästä aikaa katsoa onko Stefan Molyneuxin Youtube-kanavalla mitään kiinnostavaa. Ja “lo and behold” mitä sieltä löytyikään heti ensisilmäyksellä! – Vain viikkoa ennen tehty video, jossa hän analysoi Fight Club -elokuvan psykologista ja yhteiskunnallista puolta! Hei me synkkaillaan!

Tähän väliin täytyy muuten sanoa, että katselen YouTubesta hyvin monenkirjavia juttuja ja usein olen esim. tämän Stefanin kanssa eri mieltä asioista. Eli tämän jutun tarkoituksena ei ole mitenkään komppailla hänen ajatuksenjuoksuaan vaan kertoa vain mielenkiintoisesta sattumasta. Tästä aiheesta lisää edellisessä postauksessa (Kuplien puhaltelua).

Mutta palataan asiaan… Tuota Stefanin videota katsoessani aloin pohtimaan yhteiskuntaa ja näitä feminiini / maskuliini -asioita. Onko yhteiskunnan ulkopuolelle tai tällaisille reuna-alueille ajautuvien henkilöiden ongelmat lähtöisin näiden voimien epätasapainosta? Ja miten paljon asiaan vaikuttaa tämän meidän kulutusyhteiskunnan kaikilla tavoilla polarisoitunut arvosekamelska? Ehkä se ei ole ihmekään, että jotkut ovat vähän “hukassa”..

Katsellessani videota pidemmälle jäin muuten taas kerran miettimään sitä oliko elokuvassa oikeasti kaksi päähenkilöä (kuten Stefan analysoi) vai sittenkin vain yksi. Olen aiemminkin esittänyt ajatuksen siitä, että sekä Marla Singer että Tyler Durden (molemmissa muuten 11 kirjainta) ovat tavallaan saman kertojan eri puolia. 

Kertojahan pyrkii kaikin keinoin tukahduttamaan/poistamaan Marlan (korruptoituneen feminiinin) todellisuudestaan. Kertoja pystyy kohtaamaan kyseisen puolen vain ylimaskuliinisen puolensa kautta (sport fucking jne). Tyleriä lukuunottamatta tuon puolen käsittely on kuin sairauden kohtaamista (syövän etsiminen Marlan rinnasta, tukiryhmät jne). Kertoja kuitenkin yrittää pelastaa Marlan ja lopussa tulee tosiaan vielä se kliimaksi, jossa tulee ne monitulkintaiset sanat “You met me at a very strange time in my life..” (tuonkin Stefan muuten muisti väärin). 

Loppukohtaus on sikälikin todella järisyttävä, että siinä nähdään romahtavat kaksoistornit, lentokone ja tikapuut. Ja asento, jonka nainen ja mies seisoessaan (käsi kädessä / yhdistyneenä) muodostavat, on myös mielenkiintoinen (M), joka on aakkosten keskimmäinen kirjain. Nainen ja mies ovat tuossa kohtauksessa kuin “kaksi pilaria” ihan kuten ne siellä takana kaatuvat tornit.

Tietysti Fight Clubissa on paljon muutakin diippiä (esim. tarot- ja vapaamuurari-symboliikkaa), mutta enempää en siihen aiheeseen nyt sukella. Totean vaan, että Fight Club on yksi järisyttävimmistä elokuvakokemuksista ikinä. Ja jos se saa vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin aivosolut hyrräämään niin ei voi muuta kuin ihmetellä.

Eli…. Tällä kertaa ne Pohjoismaiset vatsarinta -porukat saivat A4-lapullaan aikaan ihan mielenkiintoisen pohdiskelun ja synkkaukset. Toivottavasti kyseiset kaverit saavat oman fight clubinsa tai jonkun muun vertaisryhmän kautta apua omiin ongelmiinsa – ennenkuin kirjaimellisesti menettävät kaiken.

Kuplien puhaltelua

The Gorbett Report otti muutama päivä sitten kantaa sisällön filtteröintiin ja informaatiokupliin, joissa ihmiset elävät joko tietoisesti tai tiedostamattaan (video tämän jutun lopussa). Itse olen miettinyt tätä samaa asiaa usein. Suomessa suurinta keskustelua kuplista on käyty varmaan turvapaikanhakijoihin ja poliittiseen sijoittumiseen liittyen, mutta kuplia on niin monenlaisia. Mitä aiheita sinä seuraat ja minkälaisia mielipiteitä suostut kuuntelemaan? Onko valinta sinun ja onko se tietoinen?