Hullu maailma, osa 1: Indoktrinaatio

Kirjoitan nyt muutaman jutun verran ajatuksia maailman tilasta ja kyseenalaistamisen tärkeydestä & vaikeudesta. Aiheet voi vähän poukkoilla, mutta tarkoitus onkin suoltaa tähän nyt kohtuullisen vapaata ajatuksenvirtaa. Tulevissa jutuissa on tarkoitus sukeltaa myös paljon  “kummallisempiin aiheisiin”…

Hullu maailma

Kuinka hulluksi maailma onkaan muuttunut? Vai onko se ollut sitä aina? Vuoden 2001 tapahtumat (9/11), terrorismin vastainen sota, kukistetut Lähi-idän johtajat ja koko alueen epävakauttaminen, terroristijärjestöjen laajeneminen, pakolaiskriisi, terrorismin saapuminen Eurooppaan ja muuhun läntiseen maailmaan, äärioikeiston (ja äärivasemmiston) nousu, epäilyksiä herättävät joukkoampumiset jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Onko tämä kaikki vain sattumaa vai kenties tarkoituksella luodun tapahtumaketjun jatkumoa?

Jokainen yksilö tarkkailee maailman tapahtumia sekä erilaisia syitä ja seurauksia oman rajallisen elämänkaarensa, kokemustensa ja oppimiensa asioiden näkökulmasta. Sana ”oppimiensa” voidaan monessa tapauksessa myös korvata sanalla ”uskomiensa” sillä kaikelle koulussakaan opitulle tiedolle ei löydy minkäänlaista vedenpitävää faktapohjaa.

“Voittajat kirjoittavat historian.”

”Mitä isompi valhe, sitä helpompi on saada ihmiset uskomaan siihen.”

Mm. nämä lauseet tuli mieleen, kun katselin EES-blogista bongaamaani videota Why Public Schools and the Mainstream Media Dumb Us Down.

Verovaroin kustannettavan (ei siis ilmaisen kuten usein kuulee sanottavan) peruskoutuksen hyötypuolia yhtään väheksymättä lienee selvää, että meitä kaikkia ”aivopestään” monella tavalla ihan lapsesta lähtien. Otetaan nyt esimerkkinä vaikka laulu ”Siniristilippumme”. Sitä ainakin minun kouluaikoina opeteltiin hoilaamaan…

Siniristilippumme,
sulle käsin vannomme, sydämin:
sinun puolestas elää ja kuolla
on halumme korkehin

Voin ihan rehellisesti sanoa, että korkein haluni ei ole koskaan ollut elää ja kuolla yhtään minkään värisen tai muotoisen lipun puolesta. Enkä aio tehdä sitä jatkossakaan ja samaa asennetta toivon löytyvän jälkipolviltakin. Ja tämä asenne kattaa myös uskonnolliset symbolit ja aatteet. Sitä paitsi pelkkä lippu ei merkitse mitään. Toki se voi symboloida monia asioita, mutta mikään symboli ei mielestäni ole kumartamisen tai varsinkaan kuolemisen arvoinen. Symbolin taakse voi kätkeytyä ihan minkälaisia aatteita ja ihmisiä tahansa riippumatta siitä mitä itse ajattelet sen tarkoittavan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö esim. Suomessa pitäisi olla puolustusvoimia. Sotilasurakin on varmasti monille sopiva valita ja sellaisena se pitäisi nähdäkin – nimenomaan uravaihtoehtona eikä minään kansalaisvelvollisuutena.

Ihmiset syntyvät maailmaan ilman omaa valinnan mahdollisuutta eikä mikään ulkopuolinen taho voi määritellä heille mitään velvollisuuksia varsinkaan väkivaltakoneiston osaksi liittymisen näkökulmasta. Toki suojaa ja toimeentuloa tarjoava yhteiskunta voi käytännössä olettaa jäseniltään tiettyjä ponnisteluja sitä vastaan, että se tarjoaa paikan yhteisössä ja kaikki sen tarjoamat hyödyt. Mutta siinä vaiheessa, kun nämä jokaiselle sisäänrakennetut ja jokaiselle yksilölliset kyvyt rakentaa omaa yhteisöä paremmaksi muuttuvat rangaistuksen uhalla velvollisuuksiksi ilman vaihtoehtoja, ollaan jossain epäonnistuttu ja pahasti. Sellaisen yhteiskunnan puolesta eläminen ja kuoleminen ei ole ole haluttava olotila.

Itse kävin armeijaa 90-luvun puolivälissä neljä kuukautta, jonka aikana opin sen miten huonoja asenteita siellä opetettiin esim. naisia kohtaan, miten esimiesasemassa olevat nauttivat vallan väärinkäytöstä ja ylipäätään sen miten totaalisen turhaa intissä olo oli varsinaisen muutaman kuukauden koulutusjakson loputtua. Neljän kuukauden ”oppimisen” jälkeen jäljellä olisi ollut vielä seitsemän kuukautta orjana palvelemista.

Tuon neljän kuukauden aikana olin myös nähnyt mm. sen miten vakavan sairauden tapauksista piti vaieta median suuntaan. Tämä tuli virallisena ohjeena meille varusmiehille kun aivokalvontulehdukset levisi varuskunnassa. Samaan aikaan varuskunnassa yksi tuttuni sairastui vakavasti taudin jälkioireisiin, kun ei saanut ajoissa oikeaa hoitoa ja eräs toinen varusmies teki itsemurhan.

Itselleni kokemus varusmiespalveluksen keskeyttämisestä oli äärimmäisen opettavainen ja monella tavalla positiivinen. Muiden varusmiesten pilkkahuudot ”sivari!, sivari!, sivari!” kävellessäni pois varuskunta-alueelta sai minut tuntemaan pelkästään sääliä huutelijoita kohtaan ja tajuamaan kuinka tärkeän teon olin juuri tekemässä.

Ryhmästä ulos astuminen on isolle osalle ihmisiä täysin ylitsepääsemättömän pelottava ajatus ja esim. omien vanhempien odotukset ja vaatimukset painavat monilla puntarissa paljon enemmän kuin oma (varsinkin kyseisessä iässä vielä epävarma) itsemääräämisoikeus ja intuition kuuntelu. Joillekin armeijasta lähteminen olisi ainakin noihin aikoihin tiennyt myös jotakuinkin lähtöpasseja omasta kodista. Onkin todella surullista miten niin iso osa vanhemmista pitää omien lastensa mieliä vankeinaan.

Jatkan höpinöitä seuraavassa jutussa…

Leave a comment

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *