Hyvää syntymäpäivää Raven ja numero 6

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 55 vuotta The Prisoner -sarjan ensiesityksestä ja 40 vuotta First Blood -elokuvan ensi-illasta. Jonnet ei välttämättä muista, joten tarkennetaan sen verran, että First Blood tunnetaan Suomessa paremmin ”Rambo ykkösenä”. The Prisoner tuli tutuksi suomennetulla nimellä ”Saarroksissa”. Molemmat näistä teoksista ovat olleet itselleni tärkeitä ja niissä on myös paljon samanlaisia elementtejä.

Idea näiden teosten synttärionnitteluun syntyi, kun luin EES-blogista Anteron kirjoituksen, jossa hän lähetti kuvitteellisen kirjeen nuorelle itselleen. Aloin sitten itsekin miettimään minkälaisia ohjeita antaisin nuorelle itselleni. Mieleen tuli, että ehkä yksinkertaisinta olisi vain heittää pari katseluvinkkiä. Sellaisella suosituslistalla nämä teokset olisi aika korkealla.

First Blood

First Blood käsittelee yksilön ja yhteiskunnan välistä suhdetta. Erityisen herkullista on elokuvan yhteiskuntakriittinen pohjavire. John Rambo (Vietnamin sodassa koodinimi Raven) on laillisen väkivaltakoneiston eli armeijan hyväksikäyttämä pelinappula, joka saa sodan jälkeen osakseen vain halveksuntaa kotimaassaan, jota hän kuvitteli palvelevansa. Viimeinen sotakaverikin on kuollut syöpään, jonka hän sai USA:n sodassa käyttämästä Agent Orange -myrkystä. Kun Rambo herää tähän todellisuuteen, hän kohtaa toisenlaisen väkivaltakoneiston eli siviili-virkavallan, joka antaa väkevän muistutuksen siitä, että vapaus on illuusio myös läntisessä kotimaassaan. Ihmiset eivät halua vapautta vaan ainostaan tunteen siitä – ja sen saavuttamiseksi täytyisi olla tottelevainen ja sopeutua yhteiskunnan asettamiin normeihin. Rambo ei näihin raameihin (enää) sovi ja siksi hän ei saa ostaa edes ruokaa kyseisestä kylästä.

Taistelu ”pahoja auktoriteetteja” vastaan on kuin Rambon varjonyrkkeilyä itseään vastaan. Elokuvassa ikäänkuin koko tuon ajan Yhdysvallat joutuu symbolisella tasolla kohtaamaan itsensä ja katsomaan peiliin. Erityisen herkullinen on kohtaus, jossa poliisipäällikkö ihmettelee miksi ihmeessä jumala on luonut Rambon. Siihen armeijan kenraali vastaa, että ”Ei jumala luonut häntä vaan minä”. Tässäkin on mielenkiintoisia tasoja, jos ajatellaan Rambon kuvastavan symbolisesti Yhdysvaltoja / kansaa ja kenraalin taas sotateollista kompleksia. ”In god we trust” on hienoa teattearia…

Elokuvassa on myös mytologisia ja monomyyttiin liittyviä elementtejä kuten luolaan laskeutuminen ja sieltä koettelemusten kautta ulos kipuaminen. Loppukohtauksen jälkeen alkava laulu on myös upea (Dan Hillin It’s a Long Road).

”It’s a long road when you’re on your own…”

Kun ensimmäisen kerran katselin elokuvan 80-luvulla, innostuin sankarin seikkailusta ja tietysti siitä puukosta, jonka sisällä oli kaikkia hienoja survival-välineitä. Sellainenhan oli pakko saada! Jos tuolle pojan pallerolle eli silloiselle minälle olisi alkanut selittämään Rambon syvällisemmästä puolesta olisi saattanut puheet mennä hieman yli hilseen 🙂 Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö elokuvalla olisi ollut jo tuolloin alitajuista vaikutusta. Pitää muistaa, että tietoinen mieli pystyy käsittelemään vain pienen murto-osan kaikesta siitä tiedosta mitä me jatkuvasti vastaanotamme. Ja niitä tosielämän survival-välineitä saa ihan muualta kuin halpamarketin Rambo-puukosta. Ja ne kaikkein tärkeimmät välineet ovat psykologisia kuten Anteronkin blogikirjoituksesta on tulkittavissa.

The Prisoner

The Prisoner on vielä 15 vuotta Ramboa vanhempi teos ja huomattavasti vaativampaa ja diipimpää katsottavaa. Yksinkertaistettuna sarjan päähenkilö herää saarelta, joka on ikäänkuin yhteiskunta minikoossa. Tässä miniatyyri-yhteiskunnassa ihmisten joukkokäyttäytymisen järjettömyys tulee hienosti esiin. Saaren asukkailla on kaikessa tekemisessä ja liikkumisessa tarkat rajat. Myös yhteiskuntaan vaikuttaminen on demokratian vaatteisiin puettua täysin suunniteltua teatteria. Ketään ei myöskään kutsuta nimeltä vaan kaikilla on vain numero. Päähenkilölle on annettu numero kuusi – vaikka hän joka jaksossa karjuukin, että ”I’m not a number, I’m a free man!”. Vaan ei auta huutelut eikä saaren asukkaiden herättelykään… saarella ollaan fakissa!

Koko sarjan ajan päähenkilö yrittää selvittää kuka on kylän arvohierarkiassa korkeimmalla oleva ”numero 1”, joka tuntuu ohjailevan kaikkea ”hidden hand” tyylillä kulisseista. Ainoastaan kätyrit (alati vaihtelevat numero kakkoset) tuodaan päivänvaloon. Ja kansa hurraa tai tanssii silloin kun pilliin puhalletaan.

The Prisoner -sarjassa on myös paljon alitajuntaa puhuttelevaa sisältöä. Kaikkea ei tosiaankaan tarvitse selittää kirjamellisesti.