Tämä on jatkoa edelliselle varjotyötä käsittelevälle kirjoitukselle. Avaan tässä jutussa hieman lisää omaa prosessiani sekä sitä miten lopulta käsittelin ja hyödynsin kaikkea oppimaani (joskin tiedostan myös, että kyseessä on koko elämän mittainen prosessi eli ei se oppiminen tähän tule loppumaan). Toivon, että kaikesta läpikäymästäni olisi hyötyä muillekin ”itsensä etsijille” tai että edes joku muukin voisi oppia näistä kokemuksistani jotain.
Ihmiset, joista tässä jutussa puhun, olivat äärimmäisen läheisiä minulle 1990-luvulla ja myös käsiteltävät asiat juontavat juurensa sinne. Eli kyse on hyvin vanhoista asioista. En tule mainitsemaan ketään nimeltä enkä halua myöskään loukata ketään tällä kirjoituksella.
—
Oman varjotyöni käynnisti tämän kuluneen vuoden aikana se, kun jouduin kohtaamaan ns. entisen minäni kymmenien vuosien takaa. Olin luvannut digitoida ison määrän vanhoja VHS-nauhoja, joissa itsekin esiinnyin. Osittain noissa videoissa esiintyi juuri sellainen tuttu “hölmö nuori minä”, jonka tunnistin ja muistin. Mutta jouduin näkemään myös asioita, joista minulla ei ollut mitään muistikuvaa enkä myöskään pitänyt kaikesta näkemästäni.
Pelkkä videoiden digitointi ei ollut kuitenkaan ainoa tai edes merkittävin syy sille, että lähdin työstämään varjoani – itse asiassa prosessi alkoi jo paljon aiemmin. Isompi syy oli se, että tiesin mahdollisesti joutuvani tuon digitointiprojektin jälkeen kohtaamaan ihmisiä noilta ajoilta ja osa heistä oli myös sellaisia, joiden kanssa minulla oli käsittelemättömiä ja osin ehkä jopa traumaattisia kokemuksia. Eli minun oli kohdattava paitsi entinen minäni, myös ne ihmiset, tilanteet ja tunteet, jotka olin jättänyt taakse. Tuo kaikki tuntui vielä prosessin alkuvaiheessa täysin mahdottomalta jopa ajatustasolla, mutta kun mitään muutakaan vaihtoehtoa ei ollut, oli pakko alkaa työstämään asioita sisäisesti. Toki olin ihan tarkoituksella laittanut itseni tuohon tilanteeseen eli luvannut digitoida videot ja kohdata sen jälkeen nämä ihmiset. Se oli ollut oma ehdotukseni eli jollain tasolla varmaan tiesin olevani viimein henkisesti valmis kyseiseen koitokseen.
Oman vaikeutensa itsetutkiskeluun teki se, että tiesin toimineeni aikoinaan joitain ihmisiä kohtaan väärin enkä ollut koskaan pystynyt kunnolla itsekään ymmärtämään sitä miksi olin niin toiminut. Olin haudannut nämä asiat syvälle varjooni. Samoin olin haudannut mielestäni tietyn elämänvaiheen kipeimmät yksityiskohdat ja muistot. Kaiken tämän auki repiminen ja analysointi ei ollutkaan sitten mikään maailman helpoin tehtävä. Ylläri!
Vaikka aikaa noista tapahtumista oli kulunut paljon ja käytännössä kaikki elämässäni oli muuttunut sen jälkeen jo moneen kertaan, silti tiettyjen asioiden rehellinen kohtaaminen oli vaikeaa. Tein varjotyötä pitkillä kävelyretkillä ja elin niiden aikana läpi uudelleen mm. elämäni kipeimmät hetket. Aloin vähitellen ymmärtämään erilaisten tapahtumien syy-seuraussuhteita. Kaukaisiin asioihin palaamista muistoissa helpotti vanhojen videoiden ja valokuvien katselu sekä aikoinaan ullakolle säästämieni kirjoitusten lukeminen. Esimerkiksi kirjeen lukeminen siitä kuinka olin joskus satuttanut rakastamaani ihmistä oli hyvin vaikeaa käsiteltävää.
Kaikkien näiden asioiden prosessoimiseen meni lopulta kuukausia. Oli myös hetkiä, jolloin olin hyvin syvissä aatoksissa jopa silloin, kun minun ei ollut tarkoitus noita asioita työstää. Muistan esimerkiksi erään hetken, jolloin olin lapseni kanssa poreammeessa ja tajusin olleeni pitkään hiljaa ja muissa maailmoissa. Huomasin hänen katsovan minua hieman oudosti. Lapset aistivat asioita herkästi ja tajusin hänen huomanneen, että käytökseni ei ollut täysin normaalia. Jossain vaiheessa huomasin myös puolisoni olevan minusta huolissaan. Tuon jälkeen kerroin hänelle tarkemmin mistä oli kyse ja yritin rajata asioiden käsittelyä pois perheen kanssa vietetystä ajasta. Suosittelenkin siis jo etukäteen harkitsemaan millä tavalla omaa varjotyötään aikoo harjoittaa ennen tällaiselle matkalle lähtemistä.
Vaikka omaan varjoon tutustuminen oli todella raskasta, se oli myös parantava prosessi. Työstäessäni asioita aloin ulkoilemaan ja liikkumaan luonnossa. Kuntoni kohosi merkittävästi ja kiloja karisi. Käveleminen auttoi pitämään ajatukset fokusoituneena ja työstämään juuri tiettyjä asioita. Alkoi tuntua siltä, että kyseessä oli jonkinlainen paranemisprosessi, joka koski sekä kehoa että psyykeä. Vähitellen hajallaan olleeseen mielen palapeliin alkoi löytyä jokin järkevältä tuntuva järjestys. Aloin ymmärtämään miksi olin aikoinaan toiminut siten kuin olin ja jopa sen miten erilaiset lapsuuden kokemukset olivat minua muovanneet ja vaikuttaneet valintoihini. Aloin pääsemään kiinni siihen mitä oman mieleni varjopuolella oli ollut piilossa.
Kun olin saanut prosessin riittävän pitkälle, tunsin olevani valmis – valmis kohtaamaan kenet tahansa. Jopa sellaiset henkilöt, jotka olin tavalla tai toisella jättänyt taakse kipeällä tavalla ja sen jälkeen oman mieleni varjopuolelle hukuttanut. Varjotyöprosessini oli vahvistanut psyykkeäni valtavasti ja koin, ettei minun enää tarvitsisi vältellä minkään asian käsittelemistä tai kenenkään kohtaamista. Muistan erityisesti erään hetken, kun tunsin, että sisältäni katosi kaikki epävarmuus. Kuulin ikäänkuin sanat sisältäni: “Sydämessäni ei ole enää pisaraakaan pelkoa”.
Tuon jälkeen asiat alkoivat purkautumaan ehkä hieman erikoisillakin tavoilla. Tunsin velvollisuudekseni tavata niitä tiettyjä ihmisiä, joihin liittyi käsittelemättömiä asioita ja joita kohtaan tunsin toimineeni joskus väärin. Itse asiassa lista ihmisistä, joille olisin ollut jonkunlaisen selityksen tai anteeksipyynnön velkaa oli pitkä, mutta tuossa vaiheessa otin yhteyttä kahteen ihmiseen, jotka olivat olleet tuohon aikaan minulle todella tärkeitä.
Se vaihe, kun tapasin nämä ihmiset, oli sellainen, jonka tekisin nyt hieman toisin, jos vielä voisin. En väitä etteikö nuo tapaamiset olisi olleet tarpeellisia tai jopa välttämättömiä minulle – sitä ne ehdottomasti olivat, mutta olisin voinut ajatella asiaa hieman enemmän myös niiden kohtaamieni ihmisten näkökulmasta.
Asiat, joilla lähdin näitä kyseisiä ihmisiä lähestymään, olivat vuosikymmeniä vanhoja. Nuo ihmiset eivät varmastikaan olleet käyttäneet noihin jo kauan sitten unholaan jääneisiin asioihin hetkeäkään kun minä puolestani olin työstänyt niitä aktiivisesti viimeisen puolen vuoden ajan. Se ei ole kovinkaan tasapainoinen asetelma. Järkevämpää olisi ollut ehkä hieman avata ja taustoittaa läpikäymääni prosessia ennen tapaamista. Toisaalta en kyllä usko, että mikään taustoitus voisi auttaa siinä tilanteessa, jossa kahdella ihmisellä on täysin erilainen kiinnostuksen ja mahdollisesti muistikuvienkin taso käsiteltävistä asioista.
Itselleni näiden kyseisten ihmisten kohtaaminen silmästä silmään oli kuitenkin todella tärkeää enkä siksi jäänyt asiaa pohtimaan tai suunnittelemaan pidemmäksi aikaa. Ja olen myös äärimmäisen kiitollinen siitä, että molemmat näistä henkilöistä suostuivat tapaamisiin. Sekään ei nimittäin ollut ihan itsestäänselvää, sillä molemmat heistä ovat urallaan pitkälle edenneitä, kiireisiä ja myös julkisuudesta tunnettuja henkilöitä. Oletan, että tällaiset henkilöt saavat jo muutenkin ihan tarpeeksi lähestymispyyntöjä kaikenlaisilta lahkeessaroikkujilta.
Kun olin ensimmäisen näistä henkilöistä tavannut, oloni oli erikoinen… tyyni, mutta mietteliäs. Tunsin saavuttaneeni omassa varjotyössäni ja jopa psyykkisessä kehityksessäni jonkunlaisen virstanpylvään ja olin uskaltanut tehdä jotain, joka minun olisi pitänyt tehdä jo kauan kauan kauan sitten. Eli kertoa avoimesti asioista. Tai noh… Se mitä tuossa tapaamisessa sitten onnistuin sanomaan onkin sitten ihan eri juttu. Tavoite tiivistää puolen vuoden sisäisiä pohdiskeluja lyhyeksi keskusteluksi kahden ihmisen välillä, jotka eivät ole aikoihin tavanneet, on lähtökohdiltaan vähintäänkin haastava. Ja ymmärrän myös, että jos joku menneisyydestä tuttu ihminen tulee avautumaan jostain vanhoista asioista, se voi tuntua ahdistavalta, turhalta ja jopa luotaantyöntävältä. Eli tämän omaan prosessiini kuuluneen vaiheen tekisin nyt ehkä hieman kevyemmällä tavalla.
Seuraavan ihmisen tapaaminen oli hyvin erilainen kuin tuo ensimmäinen. En koskaan paljasta yksityisten keskustelujen sisältöä julkisesti, mutta sen voin sanoa, että vaikka tuo toinen tapaaminen oli mielestäni todella hyvä, se jätti silti äärimmäisen ristiriitaisen tunteen. Itse asiassa niin ristiriitaisen, että koin velvollisuudekseni tehdä kirjallinen taustoitus siitä mitä olin yrittänyt käydä sanomassa. Tajusin, että kaikkea tapaamisessamme sanomaani ei ollut voinut ymmärtää oikein, koska siltä keskustelukumppanilta oli puuttunut kaikki konteksti – hänellä ei ollut hajuakaan niistä sisäisistä minuun vaikuttaneista asioista, joista en ollut siinä tapaamisessakaan puhunut.
Kun olin saanut asiat paperille jotenkin ymmärrettävään muotoon, keksin vielä paremman tavan asian esittämiseen. Syntyi idea siitä, että voisin sittenkin puhua nämä asiat omalla äänelläni ja vieläpä noille molemmille henkilöille. En kuitenkaan halunnut tungetella enempää kyseisten henkilöiden elämään – olin häirinnyt heitä tuohonkin mennessä jo ihan liikaa. Niinpä syntyi idea podcastista!
Ajatus tuntui kiehtovalta, koska podcast-muodossa asiat voisi pukea tarinan muotoon. Eli jos kertoisinkin – en vain osaa siitä mistä olin tullut puhumaan – vaan aivan kaiken. Asioiden avaaminen ei ollut onnistunut lyhyessä keskustelussa, mutta kestoltaan rajattomassa podcastissa se voisi olla mahdollista. Ja jos podcastista tulisi hyvä, sen voisi kuunella kuka tahansa. Ja ehkäpä siitä voisi olla hyötä paitsi minulle ja näille kahdelle henkilölle, myös lukuisille muille, jotka ovat elämässään vastaavia haasteita kokeneet. Ajattelin myös, että jos kuulisi jonkun toisen puhuvan asioistaan suoraan ja myöntävän omassa varjossaan olleita asioita, se voisi auttaa muitakin lähtemään omalle varjotyön polulleen.
Ja niin syntyi uusi podcast ja sen ensimmäinen pilottijakso. Se mitä tuon jälkeen tapahtui on oma tarinansa, josta tulen mahdollisesti kertomaan myöhemmin. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että podcastia ei enää löydy verkosta eikä se missään vaiheessa ollut julkisesti kuunneltavisssakaan. Sitä ei todennäköisesti myöskään kuullut kumpikaan näistä tässä jutussa mainituista ihmisistä, vaikka annoin siihen mahdollisuuden. Sen sijaan sen kuuli neljä muuta ihmistä ja pelkästään siitä syntyi jotain todella merkittävää ja positiivista. Sen seurauksena kävin mm. jotkut elämäni tärkeimmistä keskusteluista. Mutta tämä kaikki on ihan oma tarinansa, johon tulen mahdollisesti palaamaan myöhemmin.
P.S. Tiedostan hyvin, että tämä kirjoitus kuulostaa ultra-itsekeskeiseltä ja tiedostin sen myös podcastia tehdessä. Olen jopa kysynyt ihmisiltä mielipidettä siihen, onko tällainen narsistista. Siltä tämä kaikki nimittäin hieman omiinkin silmiini näyttää. Päätin kuitenkin olla välittämättä siitä, koska uskon vahvasti, että tällaisella prosessilla, jonka olen käynyt nyt osittain läpi, on valtavan suuri parantava voima. Toivon, että mahdollisimman moni pystyisi lähtemään jollekin vastaavalle polulle omassa elämässään. En todellakaan voi sanoa mikä tapa asioiden käsittelyyn on oikea kenellekin, mutta hyvien esimerkkien jakaminen tuskin ketään haittaakaan.
Rauhaa maailmaan ja… Be seeing you!
Lue myös: Varjoista valoon, osa 3
Jätä kommentti